Yksi kaikkien aikojen suurimmista musiikillisista lemmikeistäni on ollut CMX:n biisi ruoste. Oikeastaan tässä yhteydessä sillä ei kuitenkaan ole mitään merkitystä, pelkkä pieni sivujuonne vain. Ruosteessa on kuitenkin aina ollut jotain kiehtovaa, tarkoitan nyt ihan tätä fyysistä ruostetta, jota autoissa myös varkaudenestoaineeksi kutsutaan.

Rakkauteni ruosteeseen liittyy varmaan hyvin olennaisesti rakkauteeni kaikkea vanhaa ja ajanpieksämää kohtaan. Autiotalot ovat kauneinta mitä tiedän, mutta niissäkin on tasoeroja. Minusta idylli on sitä täydellisempi, mitä ravistuneempi talo on ja mitä umpeenkasvaneempi piha. Välitön Joulu pätkähtää päälle, jos taloon sattuu pääsemään sisälle! Valitettavasti sellaisia tilanteita tarjoutuu säälittävän harvoin, enkä suinkaan halua käyttää väkivaltaa päästäkseni tavoitteeseeni. Jos ovi on salvattu, minun ei ole tarkoitus kulkea siitä.

Autiotalot eivät mielestäni ole autioita, ihmiset vain ovat niistä lähteneet, kuka minnekin. Uskon, että tiettyjä elämän haikuja jää asumaan taloon ja heijastelemaan siellä vietettyä elämää. Kaikki eivät pysty sitä aistimaan, mutta minä, joka olen hypersensitiivisyyden harteilleni saanut, pystyn.

Talot pystyvät kertomaan uskomattoman paljon. Huolimatta aikojen usvasta, tietyt tunnelmat välittyvät niiden läpi tähän päivään. Usein vanhojen talojen liepeillä roikkuu surumielisyyden vaippa, mutta uskon, että se on vain ihmisen itsensä taloon projisoimaa hylätyksi tulemisen pelkoa. Ihminenhän on kuitenkin jossain vaiheessa vuosia sitten hylännyt talon, jättänyt sen oman onnensa nojaan, selviytymään yksin tulevista myrskyistä ja tyvenistä. Sehän on monen ihmisen pahin pelko ja worst case scenario! Tulla hylätyksi, tulla jätetyksi yksin aikojen armoille, joutua tuuliajolle.

On sanottu, että unien maailmassa talo ilmentää ihmistä itseään. Se, miltä unen talo näyttää ulkoa, kertoo siitä, millaisena ihminen oman fyysisen olemuksensa näkee. Talon sisäpuoli taas heijastelee ihmisen henkistä tilaa. 1990 -luvulla näin usein unta taloista. Unieni talot olivat aina autioita ja rapistuneita, niin sisältä kuin ulkoakin. Ne olivat hyvin voimakkaita ja mieleenpainuvia unia, koska niiden muisto on kantanut tähän päivään asti. En ole nähnyt autiotalounia enää vuosiin ja oikeastaan kaipaan niitä, ei pelkästään niiden visuaalisen miellyttävyyden vuoksi, vaan myös siksi, että ne antoivat päivämielelleni paljon pureskeltavaa yömieleni tilasta.

Autio, ruoste, rapistuminen ja lahoaminen. Ne ovat sanoja, joilla on monien mielestä negatiivinen kaiku. Se ei välttämättä kuitenkaan ole niin. Dekadenssissä voi nähdä kauneutta ja toivottomuudessa toivoa, jos vain haluaa. Autiot talot ja rakennukset ovat autioita ainoastaan ihmisistä, muille elämänmuodoille ne sensijaan tarjoavat mainioita kotikoloja. Ruoste voi olla kauniin väristä ja luoda kukittamilleen pinnoille hienoja kuvioita. Rapistuminen tuo esiin uusia pintoja ja lahoaminen on vain palaamista takaisin osaksi luonnon kiertokulkua. Meille kaikille käy niin, me rapistumme ja lahoamme. Ehkä juuri siksi noilla sanoilla määritellään negatiivisia asioita? Koska pelkäämme omaa rapistumistamma ja lahoamistamme, oman muotomme menettämistä ja hajoamistamme osaksi jotain aivan uutta. Ehkä sen pelkääminen on luonnollistakin? Kenties siksi, että se on tuntematonta? Olemisemme sinä, minä itsemme tunnemme, päättyy. Mitä sitten seuraa, vai seuraako mitään? Perustavaa laatua oleva kysymys! Vastaus riippuu tietenkin jokaisen vastaajan katsantokannasta, sillä tämä taitaa kuulua niihin surullisenkuuluisiin uskonasioihin. Uskonasioihin siksi, että tieteellistä faktaa siitä sielullisesta puolesta ei ole. Ruumiin kiertokulku on tutkittu ja todistettu fakta, mutta entä se minuus, sielu, anima. Minne se menee? Vai kaikkein kamalinta, loppuuko sekin. Lakkaako kertakaikkiaan olemasta. Pyyhkiytyykö pois universumin suurelta liitutaululta. Kukapa tuota tietää. En minä ainakaan ja jos rehellisiä ollaan, se on minulle yhdentekevää.

¤ Neferneferuaton ¤

Tänään on ollut harvinaisen kaunis päivä ja se on saanut minut ajattelemaan kauneutta ja rumuutta. Pintaa ja sitä, mitä on pinnan alla.

Tämän päivän maailmassa tuntuu olevan tärkeintä se, mitä pinta näyttää. Se on kai tämän ajan henki ja se pitää ainakin osittain hyväksyä. Mutta ei ehkä kuitenkaan ihan täysin ja varauksetta.

Itse en koskaan ole kokenut itseäni kauniiksi ihmiseksi, kaikki muut ympärillä näyttävät kauniilta, mutten koskaan minä itse. Olen aina ollut paljon hyväksyvämpi toisten ulkomuotoa kohtaan, kun taas omaani olen kritisoinut julmasti ja armotta. Tämä ei varmaankaan ole lainkaan tavatonta. Todennäköisesti hyvin moni ajattelee ja tuntee juuri samoin.

Erityisesti nuoret ihmiset kokevat kovia paineita ulkonäkönsä suhteen. Se oli pätevä tosi omassa nuoruudessani -90 -luvulla, jolloin oli kavereilla kaikilla Levikset ja baseballtakki. Ilman 501:siä olit kummajainen teiniarmeijassa, joka vaati täydellistä univormua. Olin tuolloin tietämättäni nuori kapinallinen, en tosin tuntenut itseäni  sellaiseksi. Käytin teinille hyvin epätyypillisiä vaatteita, kuten suoria housuja ja bleisereitä. Tottakai siitä sai kuulla huomautuksia ja monen moisia valikoituja totuuksia omasta ulkonäöstään. Se oli tietenkin rankkaa herkässä teini-iässä, jolloin itsetunto- ja kunnioitus linkittyy voimaperäisesti ympäristön hyväksyntään ja kokemukseen joukkoon kuulumisesta.

Olin teininä ylipainoinen, johtuen toki huonoista syömätottumuksistani ja liikkumattomuudestani, mutta osiltaan myös vahvoista kortisonikuureista, joita jouduin aika ajoin syömään sairauteni takia. Kortisonin tunnettuja sivuvaikutuksia ovat turvotus ja painonnousu, kuukasvoisuus sekä ah-niin-ihana akne. Kaikki nämä olivat ja ovat varmaan edelleenkin hyvin stigmatisoivia asioita teinimaailmassa. Silloin jouduin kärsimään kortisonin sosiaalisistakin sivuvaikutuksista. Olin siis koulukiusattu teini. Kyllä. Suuri kiitos kaikille miksuille, tuomoille ja janneille sekä mirkuille ja anneleille, jotka otitte asiaksenne kommentoida olemustani mielikuvituksellisin sanankääntein! Suuri kiitos. Äänenne kaikuvat päässäni yhä tänäänkin, kun niikseen tulee.

Tämä oli yläastevuosina, joskus -90 -luvun alussa. Kuvittelin tai ainakin elättelin toiveita siitä, että ihmiset jotenkin kasvaisivat ja aikuistuisivat lukioon mentäessä, mutta se ei valitettavasti pidä aivan täysin paikkaansa. Toki tapasin lukiossa uskomattoman hienoja tyyppejä, jotka vähät välittivät siitä, miltä näytin, mutta oli korissa niitä mätiäkin omenoita. Vanhojen tanssit ovat yksi lukioajan kohokohdista ja itse odotin niitä pelon sekaisella innolla. Parin löytäminen oli vaikeaa, sillä hoikkia ja nättiä tyttöjä piisasi jopa siinä pienessä maalaislukiossa. Sain kuitenkin parin, joten saatoin siinä suhteessa huokaista helpotuksesta. Parini oli kuitenkin usein poissa harjoituksissa autokoulun takia. Kerrankin erään pojan tanssipari oli myös poissa tunnilta, mutta tämä kaippari kuitenkin kieltäytyi tanssimasta kanssani, koska olin inhottava.

Saimme siitäkin huolimatta hoidettua tanssit kunnialla pois alta, mutta silti tämän pojan käytös jäi jäytämään jonnekin mieleni perukoille. Seuraavana keväänä aloin laihduttaa. Sain kai tarpeeksi turpeasta ruhostani ja luulin varmaankin tulevani onnellisemmaksi ja hyväksytymmäksi ihmiseksi tulemalla laihaksi.

Miten näissä tarinoissa usein käy? Tyttö sairastuu ja riutuu olemattomiin? Valitettavan usein niin käy. Itse en vetänyt ihan niin pahoja övereitä, mutta riittävät kuitenkin. En koskaan saanut harteilleni anorektikon "himoittua" viittaa, mutta läheltä se liippasi. Liian läheltä. Minusta ei koskaan tullut liian laihaa, mutta suhteeni ruokaan ja liikuntaan vääristyi varmaankin ikiajoiksi.

En usko tulleeni juurikaan onnellisemmaksi saati hyväksytymmäksi laihtumisen myötä. Olen edelleen ulkopuolinen, mutta ehkä toisista syistä. Ehkä se jopa on oma valintani, mene ja tiedä. Onhan se hienoa, että jaksaa liikkua ja mahtuu vaatteisiin, mutta ehkä hinta tästä ilosta on hieman liian raskas.

Media tykittää meitä jatkuvasti mielikuvilla, se luo tarpeita ja mielihaluja, se muokkaa ajatusmaailmoja. Maailma ja yleinen ilmapiiri ovat ehkä laajentuneet hyväksyvämmiksi sitten 1990 -luvun, enää ei ole vain yhtä ja ainoaa oikeaa hyväksyttyä univormua. Pintaa kohtaan ollaan suvaitsevaisempia, mitä vaatteisiin tulee. Mutta edelleenkin ja ehkä jopa kiihtyvällä tahdilla media pakkosyöttää meille laihan naisen (ja miehen) malleja. Nuorten ja miksei aikuistenkin lehdet ovat täynnä muotikuvissa keikisteleviä anorektisen laihoja naisenkuvatuksia, joita suitsutetaan kauniiksi. Televisiossa haetaan jos jonkin maan huippumallia ja näyttelijättäret ovat jatkuvasti nälkäkuurilla.

Onko pinta sitten todellisuudessa niin paljon tärkeämpi kuin sisin? Ei se ole, tosiasiassa se on juuri päinvastoin. Ainakin niin itse ajattelen. Todellisuudessa rumakin ihminen voi olla hyvin kaunis, kunhan vain ensin vaivautuu tutustumaan häneen. Kamera ei häntä ehkä rakasta, mutta ei kai kaikkien elämän tarkoitus ja päämäärä voi olla salamavalojen ristitulessa. Suurin osa meistä näyttää tavalliselta, suuria kaunottaria on harvassa, ainakin jos silmämääräisesti arvioi. Todellisia kaunottaria sensijaan on paljon paljon enemmän, mutta heidän kauneuttaan pitää etsiä syvemmältä.

# Neferneferuaton#

Kirjoittaminen oli minulle elintärkeää, kunnes menetin otteeni siihen. Kuinka siinä niin kävi? Siihen minulla ei ole olemassa vastauksia. On kuitenkin sääli, että otteeni herpaantui, sillä kirjoittamisella voi parhaimmillaan olla vuoria siirtävä vaikutus.

Olin pahassa auto-onnettomuudessa 11 vuotta sitten. Voi sanoa, että silloin kävin kirjaimellisesti kuoleman porteilla. Se ravisteli maailmaani, sillä monet toiveet ja haaveet menivät murskaksi kehoni myötä. Mikään ei enää ollut niin kuin olin toivonut ja suunnitellut, eikä tulisi enää koskaan olemaankaan. Huominen ei enää ollutkaan kiveen kirjoitettu varma totuus, vaan pikemminkin vereen piirretty viiva.

Silloin kirjoittaminen oli vielä ystäväni ja hieman toivuttuani aloin kirjoittaa runoja, vimmaisesti runoja. Kuten voi varmaankin arvata, ne olivat hyvin synkkiä ja kalmankatkuisia runoja. Ei lainkaan sellaisia, joita haluaisi lukea illalla ennen nukkumaan menoa. Olin varsinainen viikatemiehen morsian, kuolemalle vihitty. Ainakin kihlattu.

Uskon kuitenkin noiden kirjoittamissessioiden pelastaneen minut sillä kertaa lopulliselta sielulliselta näivettymiseltä ja kuolemalta. Kirjoitin kirjaimellisesti kuoleman ulos systeemistäni. Se vaati satoja runoja, kymmeniä tietokoneen äärellä kyhjötettyjä tunteja. Runojen synty oli riipaisevaa ja tippa oli linssissä useamman kerran, mutta samalla prosessi oli hyvin vapauttava. Tunsin kahleiden höllentävän puristustaan. Täysin kuolema ei koskaan ole minua otteestaan päästänyt, mutta en kuitenkaan enää kanna sen luisevaa hahmoa jatkuvasti mukanani.

Olen kaivannut kirjoittamisen ankaraa prosessia, joka nostaa ylös kuonaa sielun suolammesta, hämmentää seisovaa vettä. Päässäni vain napsahti joskus kiinni lukko, joka lukitsi taakseen lahjani ja intoni kirjoittaa. Oli kuin rakkain ystäväni olisi tuomittu syyttömänä vankilaan. Avautuvatko sisäisen Alcacrazin portit enää koskaan, vai pysyvätkö ne lukittuina hamaan loppuun asti? Sitä on varmaankin mahdotonta ennustaa. Toivoa tietysti aina voi, mutta toivokin voi olla kaksiteräinen miekka.

Olen useasti yrittänyt vedota oikeuteeni kirjoittaa, mutta sisäinen vankilanjohtajani viis veisaa aneluistani. Vankilani esikunnan päätäntävalta sanelee sen, koska ystäväni pääsee vapauteen tai vaikka edes viikonloppulomalle. Vaikka hetket aluksi olisivatkin häviävän pieniä, sekin riittäisi minulle. Sekin olisi jo paljon tyhjyyteen ja poissaoloon tottuneelle. Anelisin armahdusta, mutta kenelle osoittaisin kirjeeni? Tuskin tasavallan presidentti käsittelee tällaisia armon anomuksia. Kuka siis ajaisi sisäänlukitun luovuuteni asiaa? Minä itse. Muita ei ole. Joudun itse olemaan tuomari, asianajaja ja jopa presidentti, joka mahtikäskyllään avaa vankilan ovet. Ehkä aika ei ole vielä. Ehkä minun on ensin löydettävä oikeat sanat, jotka lopulta avaisivat vankilan kiinniruostuneet kalteriovet. Luovuus kyllä odottaa, minä se tässä olen se, jolla on kärsivällisyysongelmia.

 # Neferneferuaton #