Tänään on ollut harvinaisen kaunis päivä ja se on saanut minut ajattelemaan kauneutta ja rumuutta. Pintaa ja sitä, mitä on pinnan alla.

Tämän päivän maailmassa tuntuu olevan tärkeintä se, mitä pinta näyttää. Se on kai tämän ajan henki ja se pitää ainakin osittain hyväksyä. Mutta ei ehkä kuitenkaan ihan täysin ja varauksetta.

Itse en koskaan ole kokenut itseäni kauniiksi ihmiseksi, kaikki muut ympärillä näyttävät kauniilta, mutten koskaan minä itse. Olen aina ollut paljon hyväksyvämpi toisten ulkomuotoa kohtaan, kun taas omaani olen kritisoinut julmasti ja armotta. Tämä ei varmaankaan ole lainkaan tavatonta. Todennäköisesti hyvin moni ajattelee ja tuntee juuri samoin.

Erityisesti nuoret ihmiset kokevat kovia paineita ulkonäkönsä suhteen. Se oli pätevä tosi omassa nuoruudessani -90 -luvulla, jolloin oli kavereilla kaikilla Levikset ja baseballtakki. Ilman 501:siä olit kummajainen teiniarmeijassa, joka vaati täydellistä univormua. Olin tuolloin tietämättäni nuori kapinallinen, en tosin tuntenut itseäni  sellaiseksi. Käytin teinille hyvin epätyypillisiä vaatteita, kuten suoria housuja ja bleisereitä. Tottakai siitä sai kuulla huomautuksia ja monen moisia valikoituja totuuksia omasta ulkonäöstään. Se oli tietenkin rankkaa herkässä teini-iässä, jolloin itsetunto- ja kunnioitus linkittyy voimaperäisesti ympäristön hyväksyntään ja kokemukseen joukkoon kuulumisesta.

Olin teininä ylipainoinen, johtuen toki huonoista syömätottumuksistani ja liikkumattomuudestani, mutta osiltaan myös vahvoista kortisonikuureista, joita jouduin aika ajoin syömään sairauteni takia. Kortisonin tunnettuja sivuvaikutuksia ovat turvotus ja painonnousu, kuukasvoisuus sekä ah-niin-ihana akne. Kaikki nämä olivat ja ovat varmaan edelleenkin hyvin stigmatisoivia asioita teinimaailmassa. Silloin jouduin kärsimään kortisonin sosiaalisistakin sivuvaikutuksista. Olin siis koulukiusattu teini. Kyllä. Suuri kiitos kaikille miksuille, tuomoille ja janneille sekä mirkuille ja anneleille, jotka otitte asiaksenne kommentoida olemustani mielikuvituksellisin sanankääntein! Suuri kiitos. Äänenne kaikuvat päässäni yhä tänäänkin, kun niikseen tulee.

Tämä oli yläastevuosina, joskus -90 -luvun alussa. Kuvittelin tai ainakin elättelin toiveita siitä, että ihmiset jotenkin kasvaisivat ja aikuistuisivat lukioon mentäessä, mutta se ei valitettavasti pidä aivan täysin paikkaansa. Toki tapasin lukiossa uskomattoman hienoja tyyppejä, jotka vähät välittivät siitä, miltä näytin, mutta oli korissa niitä mätiäkin omenoita. Vanhojen tanssit ovat yksi lukioajan kohokohdista ja itse odotin niitä pelon sekaisella innolla. Parin löytäminen oli vaikeaa, sillä hoikkia ja nättiä tyttöjä piisasi jopa siinä pienessä maalaislukiossa. Sain kuitenkin parin, joten saatoin siinä suhteessa huokaista helpotuksesta. Parini oli kuitenkin usein poissa harjoituksissa autokoulun takia. Kerrankin erään pojan tanssipari oli myös poissa tunnilta, mutta tämä kaippari kuitenkin kieltäytyi tanssimasta kanssani, koska olin inhottava.

Saimme siitäkin huolimatta hoidettua tanssit kunnialla pois alta, mutta silti tämän pojan käytös jäi jäytämään jonnekin mieleni perukoille. Seuraavana keväänä aloin laihduttaa. Sain kai tarpeeksi turpeasta ruhostani ja luulin varmaankin tulevani onnellisemmaksi ja hyväksytymmäksi ihmiseksi tulemalla laihaksi.

Miten näissä tarinoissa usein käy? Tyttö sairastuu ja riutuu olemattomiin? Valitettavan usein niin käy. Itse en vetänyt ihan niin pahoja övereitä, mutta riittävät kuitenkin. En koskaan saanut harteilleni anorektikon "himoittua" viittaa, mutta läheltä se liippasi. Liian läheltä. Minusta ei koskaan tullut liian laihaa, mutta suhteeni ruokaan ja liikuntaan vääristyi varmaankin ikiajoiksi.

En usko tulleeni juurikaan onnellisemmaksi saati hyväksytymmäksi laihtumisen myötä. Olen edelleen ulkopuolinen, mutta ehkä toisista syistä. Ehkä se jopa on oma valintani, mene ja tiedä. Onhan se hienoa, että jaksaa liikkua ja mahtuu vaatteisiin, mutta ehkä hinta tästä ilosta on hieman liian raskas.

Media tykittää meitä jatkuvasti mielikuvilla, se luo tarpeita ja mielihaluja, se muokkaa ajatusmaailmoja. Maailma ja yleinen ilmapiiri ovat ehkä laajentuneet hyväksyvämmiksi sitten 1990 -luvun, enää ei ole vain yhtä ja ainoaa oikeaa hyväksyttyä univormua. Pintaa kohtaan ollaan suvaitsevaisempia, mitä vaatteisiin tulee. Mutta edelleenkin ja ehkä jopa kiihtyvällä tahdilla media pakkosyöttää meille laihan naisen (ja miehen) malleja. Nuorten ja miksei aikuistenkin lehdet ovat täynnä muotikuvissa keikisteleviä anorektisen laihoja naisenkuvatuksia, joita suitsutetaan kauniiksi. Televisiossa haetaan jos jonkin maan huippumallia ja näyttelijättäret ovat jatkuvasti nälkäkuurilla.

Onko pinta sitten todellisuudessa niin paljon tärkeämpi kuin sisin? Ei se ole, tosiasiassa se on juuri päinvastoin. Ainakin niin itse ajattelen. Todellisuudessa rumakin ihminen voi olla hyvin kaunis, kunhan vain ensin vaivautuu tutustumaan häneen. Kamera ei häntä ehkä rakasta, mutta ei kai kaikkien elämän tarkoitus ja päämäärä voi olla salamavalojen ristitulessa. Suurin osa meistä näyttää tavalliselta, suuria kaunottaria on harvassa, ainakin jos silmämääräisesti arvioi. Todellisia kaunottaria sensijaan on paljon paljon enemmän, mutta heidän kauneuttaan pitää etsiä syvemmältä.

# Neferneferuaton#