Kirjoittaminen oli minulle elintärkeää, kunnes menetin otteeni siihen. Kuinka siinä niin kävi? Siihen minulla ei ole olemassa vastauksia. On kuitenkin sääli, että otteeni herpaantui, sillä kirjoittamisella voi parhaimmillaan olla vuoria siirtävä vaikutus.

Olin pahassa auto-onnettomuudessa 11 vuotta sitten. Voi sanoa, että silloin kävin kirjaimellisesti kuoleman porteilla. Se ravisteli maailmaani, sillä monet toiveet ja haaveet menivät murskaksi kehoni myötä. Mikään ei enää ollut niin kuin olin toivonut ja suunnitellut, eikä tulisi enää koskaan olemaankaan. Huominen ei enää ollutkaan kiveen kirjoitettu varma totuus, vaan pikemminkin vereen piirretty viiva.

Silloin kirjoittaminen oli vielä ystäväni ja hieman toivuttuani aloin kirjoittaa runoja, vimmaisesti runoja. Kuten voi varmaankin arvata, ne olivat hyvin synkkiä ja kalmankatkuisia runoja. Ei lainkaan sellaisia, joita haluaisi lukea illalla ennen nukkumaan menoa. Olin varsinainen viikatemiehen morsian, kuolemalle vihitty. Ainakin kihlattu.

Uskon kuitenkin noiden kirjoittamissessioiden pelastaneen minut sillä kertaa lopulliselta sielulliselta näivettymiseltä ja kuolemalta. Kirjoitin kirjaimellisesti kuoleman ulos systeemistäni. Se vaati satoja runoja, kymmeniä tietokoneen äärellä kyhjötettyjä tunteja. Runojen synty oli riipaisevaa ja tippa oli linssissä useamman kerran, mutta samalla prosessi oli hyvin vapauttava. Tunsin kahleiden höllentävän puristustaan. Täysin kuolema ei koskaan ole minua otteestaan päästänyt, mutta en kuitenkaan enää kanna sen luisevaa hahmoa jatkuvasti mukanani.

Olen kaivannut kirjoittamisen ankaraa prosessia, joka nostaa ylös kuonaa sielun suolammesta, hämmentää seisovaa vettä. Päässäni vain napsahti joskus kiinni lukko, joka lukitsi taakseen lahjani ja intoni kirjoittaa. Oli kuin rakkain ystäväni olisi tuomittu syyttömänä vankilaan. Avautuvatko sisäisen Alcacrazin portit enää koskaan, vai pysyvätkö ne lukittuina hamaan loppuun asti? Sitä on varmaankin mahdotonta ennustaa. Toivoa tietysti aina voi, mutta toivokin voi olla kaksiteräinen miekka.

Olen useasti yrittänyt vedota oikeuteeni kirjoittaa, mutta sisäinen vankilanjohtajani viis veisaa aneluistani. Vankilani esikunnan päätäntävalta sanelee sen, koska ystäväni pääsee vapauteen tai vaikka edes viikonloppulomalle. Vaikka hetket aluksi olisivatkin häviävän pieniä, sekin riittäisi minulle. Sekin olisi jo paljon tyhjyyteen ja poissaoloon tottuneelle. Anelisin armahdusta, mutta kenelle osoittaisin kirjeeni? Tuskin tasavallan presidentti käsittelee tällaisia armon anomuksia. Kuka siis ajaisi sisäänlukitun luovuuteni asiaa? Minä itse. Muita ei ole. Joudun itse olemaan tuomari, asianajaja ja jopa presidentti, joka mahtikäskyllään avaa vankilan ovet. Ehkä aika ei ole vielä. Ehkä minun on ensin löydettävä oikeat sanat, jotka lopulta avaisivat vankilan kiinniruostuneet kalteriovet. Luovuus kyllä odottaa, minä se tässä olen se, jolla on kärsivällisyysongelmia.

 # Neferneferuaton #