Yksi kaikkien aikojen suurimmista musiikillisista lemmikeistäni on ollut CMX:n biisi ruoste. Oikeastaan tässä yhteydessä sillä ei kuitenkaan ole mitään merkitystä, pelkkä pieni sivujuonne vain. Ruosteessa on kuitenkin aina ollut jotain kiehtovaa, tarkoitan nyt ihan tätä fyysistä ruostetta, jota autoissa myös varkaudenestoaineeksi kutsutaan.

Rakkauteni ruosteeseen liittyy varmaan hyvin olennaisesti rakkauteeni kaikkea vanhaa ja ajanpieksämää kohtaan. Autiotalot ovat kauneinta mitä tiedän, mutta niissäkin on tasoeroja. Minusta idylli on sitä täydellisempi, mitä ravistuneempi talo on ja mitä umpeenkasvaneempi piha. Välitön Joulu pätkähtää päälle, jos taloon sattuu pääsemään sisälle! Valitettavasti sellaisia tilanteita tarjoutuu säälittävän harvoin, enkä suinkaan halua käyttää väkivaltaa päästäkseni tavoitteeseeni. Jos ovi on salvattu, minun ei ole tarkoitus kulkea siitä.

Autiotalot eivät mielestäni ole autioita, ihmiset vain ovat niistä lähteneet, kuka minnekin. Uskon, että tiettyjä elämän haikuja jää asumaan taloon ja heijastelemaan siellä vietettyä elämää. Kaikki eivät pysty sitä aistimaan, mutta minä, joka olen hypersensitiivisyyden harteilleni saanut, pystyn.

Talot pystyvät kertomaan uskomattoman paljon. Huolimatta aikojen usvasta, tietyt tunnelmat välittyvät niiden läpi tähän päivään. Usein vanhojen talojen liepeillä roikkuu surumielisyyden vaippa, mutta uskon, että se on vain ihmisen itsensä taloon projisoimaa hylätyksi tulemisen pelkoa. Ihminenhän on kuitenkin jossain vaiheessa vuosia sitten hylännyt talon, jättänyt sen oman onnensa nojaan, selviytymään yksin tulevista myrskyistä ja tyvenistä. Sehän on monen ihmisen pahin pelko ja worst case scenario! Tulla hylätyksi, tulla jätetyksi yksin aikojen armoille, joutua tuuliajolle.

On sanottu, että unien maailmassa talo ilmentää ihmistä itseään. Se, miltä unen talo näyttää ulkoa, kertoo siitä, millaisena ihminen oman fyysisen olemuksensa näkee. Talon sisäpuoli taas heijastelee ihmisen henkistä tilaa. 1990 -luvulla näin usein unta taloista. Unieni talot olivat aina autioita ja rapistuneita, niin sisältä kuin ulkoakin. Ne olivat hyvin voimakkaita ja mieleenpainuvia unia, koska niiden muisto on kantanut tähän päivään asti. En ole nähnyt autiotalounia enää vuosiin ja oikeastaan kaipaan niitä, ei pelkästään niiden visuaalisen miellyttävyyden vuoksi, vaan myös siksi, että ne antoivat päivämielelleni paljon pureskeltavaa yömieleni tilasta.

Autio, ruoste, rapistuminen ja lahoaminen. Ne ovat sanoja, joilla on monien mielestä negatiivinen kaiku. Se ei välttämättä kuitenkaan ole niin. Dekadenssissä voi nähdä kauneutta ja toivottomuudessa toivoa, jos vain haluaa. Autiot talot ja rakennukset ovat autioita ainoastaan ihmisistä, muille elämänmuodoille ne sensijaan tarjoavat mainioita kotikoloja. Ruoste voi olla kauniin väristä ja luoda kukittamilleen pinnoille hienoja kuvioita. Rapistuminen tuo esiin uusia pintoja ja lahoaminen on vain palaamista takaisin osaksi luonnon kiertokulkua. Meille kaikille käy niin, me rapistumme ja lahoamme. Ehkä juuri siksi noilla sanoilla määritellään negatiivisia asioita? Koska pelkäämme omaa rapistumistamma ja lahoamistamme, oman muotomme menettämistä ja hajoamistamme osaksi jotain aivan uutta. Ehkä sen pelkääminen on luonnollistakin? Kenties siksi, että se on tuntematonta? Olemisemme sinä, minä itsemme tunnemme, päättyy. Mitä sitten seuraa, vai seuraako mitään? Perustavaa laatua oleva kysymys! Vastaus riippuu tietenkin jokaisen vastaajan katsantokannasta, sillä tämä taitaa kuulua niihin surullisenkuuluisiin uskonasioihin. Uskonasioihin siksi, että tieteellistä faktaa siitä sielullisesta puolesta ei ole. Ruumiin kiertokulku on tutkittu ja todistettu fakta, mutta entä se minuus, sielu, anima. Minne se menee? Vai kaikkein kamalinta, loppuuko sekin. Lakkaako kertakaikkiaan olemasta. Pyyhkiytyykö pois universumin suurelta liitutaululta. Kukapa tuota tietää. En minä ainakaan ja jos rehellisiä ollaan, se on minulle yhdentekevää.

¤ Neferneferuaton ¤